Kahen puolen puuta juoksee…

Kun minä olin 11 isäpuoleni päätti ostaa meille poroja. Olen kotoisin Meri-Lapin alueelta ja täällä meillä päin oli siihen aikaan vielä aivan normaalia olla poroisäntänä. Niinpä meille ostettiin poromerkkejä, jokaiselle perheen jäsenelle oma. Itse muistan merkkini ulkoa vieläkin ”Alta vita, vita halki ja kaksi pykälää päällä..” Siitä talvesta lähtien meillä oli aina pihalla poroja. Ensimmäisenä talvena myös minä sain oman hoitoporon, jonka kesytettiin tietysti niin kesyksi, että se tuli jopa syliini makaamaan.

Heti ensimmäisestä talvesta saakka minun tehtäväni oli ruokkia eläimet aamulla. Ennen kuutta nousin ylös ja puin paksun turkishaalarin päälle. Siellä minä 11 -vuotias tytönruipelo kärräsin jäkälää yli 100 -päiselle laumalle ennen kouluauton tuloa. Vein koivuista tehtyjä kerppuja ja heinää poroille aamun pimeinä hetkinä. Muistan vieläkin sen hiljaisuuden ja pimeyden, meillä ei ollut valoja porohaassa. Huusin poroja syömään ja sekunnissa koko ilma oli täynnä yhtä tömisevää ja kumisevaa sorkan kopsetta ja sekaan mahtui kellokkaan römeää kellon ääntä. Heikkohermoiselle olisi tullut kiire alta pois, mutta ei tietysti ylpeälle poroemännälle. Minulla oli toisessa kädessä suuri saavi, jossa oli jäkälää ja toisessa metrinen puupalikka siltä varalta, että joku poroista innostuisi ottamaan sarvikontaktia kanssani. Kouluaamut alkoivat usean talven ajan näin ja yhtä useana iltapäivänä juoksin haalle katsomaan omia kesyjä porojani…

Vielä tänäkin päivänä elävästi on mielessä ne muutamat erityiset eläimet, jotka tielleni sattuivat. Eräs pieni poro tuli sairaaksi ja livahti kerppuvarastoon. Sieltä sen sitten löysin menehtyneenä ja poron vasa kannettiin pois. Toinen taas laitettiin liekaan ja auton rengas painoksi, jottei se olisi päässyt paikaltaan, mutta nuori uros olikin hyvin voimakas ja kiskoi rengasta perässään pitkin pihoja ja mantuja naapureiden iloksi. Kolmas oli niin vihainen, ettei hakaan uskaltanut mennä kukaan muu kuin minä ja isäpuoleni Tapani. Parhaita muistoja on kuitenkin ne hiljaiset hetket, kun kiipesin korkealle kerppuvarastoon koko kasan päälle ja sain istua siellä yksin, aivan rauhassa. Siihen aikaan ei ollut kiire mihinkään. Nykyään ihmettelen monesti, miten aika silloin oikein riittikään!

Kesällä, kun meillä ei ollut poroja, vietimme viikkoja serkkulassa maalla. Päivisin tehtiin seuraavaksi talveksi kerppuja, istutettiin metsää, oltiin heinäpellolla ja tehtiin kaikenlaisia maalaismaisemaan kuuluvia hommia. Joskus joku työ tuntui raskaalta, irvisteltiin, syljettiin ja ähistiin. ”Siitä ne lihakset kasvaa!” Iltaisin ajettiin mopolla ja käytiin tallilla siivoamassa hevosten karsinoita ja vähän joskus ratsastamassa. Naapuriin ostettiin päältä ajettava ruohon leikkuri, jolla ajelimme tietysti myös pitkin kyliä. Olin aika sinnikko siihen aikaan, varmasti joukon pienin ja hintelin, mutta silti aina mukana muiden matkassa ja pippurisella luonteella selvittiin vähän tilanteesta kuin toisestakin…

Tätä jatkui vuosi toisensa perään kunnes sitten säädettiin laki, joka sääteli porojen omistajien määrää ja meiltä porot myytiin sitten pois. Taisi siinä minulle tulla murrosikäkin, enää ei kiinnostanut talli tai heinäpellot. Meillä oli metallihalli, jota siivosin viikoittain. Siellä hallin takana piti opetella tupakointia ja hallin puhelimesta soiteltiin pojille. Pajan miehiltä varastetut sätkät menivät päähän ja paha olo oli, enkä millään tänäkään päivänä ymmärrä, miksi silti väkisin piti tuohon touhuun ryhtyä. Onneksi tavasta pääsi sittemmin irti, joten tätäkin voi nykyään muistella sellaisena nuoruuteen liittyvänä tyhmänä kokeiluna ja kokemuksena.

Tällaisissa maisemissa oli kaikesta huolimatta hyvä varttua. Vaikka lapsuuteeni kuuluukin paljon työtä, oli aika myös perin onnellista. Silloin oli täysin normaalia ajella polkupyörällä 10 km johonkin paikkaan, mihin mieli teki. Se oli vapautta. Kylällä kaikki tunsivat toisensa, lapsista pidettiin huolta. Oli talo tai piha mikä tahansa, aina kaikki saivat tulla ruokapöytään ja taisi joskus juoru kiertääkin, jos jossain talossa tehtiin erityisen hyvää ruokaa. Ihmiset pitivät yhtä ja kaikki kasvattivat toistensa ”kläppejä”. Jos tehtiin piruutta, selkään tuli ainakin sanallisesti ensin kylän naisilta tai isänniltä ja sitten toisen kerran vielä kotona. Muistan vieläkin monta noloa paikkaa, missä kuunneltiin saarnaa korvat punaisena, mutta silloinkaan ei koskaan tarvinnut kyseenalaistaa rakastetuksi tulemista; asiat sovittiin ja paiskattiin kättä päälle ja pian oltiin taas hommissa sulassa sovussa. Silloin vanhemmat eivät aina välttämättä tienneet, missä kuljettiin tai mitä touhuttiin, mutta noina aikoina ei vielä ollut niin väliäkään, sillä saattoi luottaa, että lapset olivat ainakin melkein tallessa ja kylältä kuului viestit kotiin ennen kuin lapset sinne ehtivät, jos jotain pahaa tehtiin.

Tänään elämä on paljon hektisempää. Ihmettelen monesti, miten illat ovat lyhyitä ja aina on aika mennä nukkumaan. Jatkuvasti juostaan yhteen paikkaan ja ennätetään toiseen. Kiirettä ja tekemistä on, vaikka näkyvää tulosta on paljon vähemmän kuin nuoruuteni vuosina. Hiljaista aikaa on myös paljon vähemmän. Puhelin on matkassa joka paikassa ja tietokone auki koko päivän. Jos haluaa olla rauhassa, siihen on otettava erityinen aika. Enää ei istuta hangessa katselemassa eläimiä tai muuten olla omissa oloissaan. Miten samaa aikaa voi olla nyt niin vähän?

Tänään lehdessä oli juttu Meri-Lapin äitiryhmästä, jossa toimin vetäjänä. Ryhmässä on muutamia lapsuuden maisemista tuttuja naisia. Ehkä he muistavatkin porot ja kujeet, joita meillä oli. Näissä ryhmissä on yhä jotain sitä entisaikojen kiireettömyyttä ja naapurin tuntemista, ikään kuin maalaiselämän sydän olisi tiivistynyt kansalaisopiston keskusteluryhmään. Hyvä niin, että jossain saa vielä tavata aidosti samanhenkisiä ja juoruta hetken.

Vaikka kehitys on hyväkin juttu, silti soisin joitain asioita jatkuvan vielä ennallaan. Ehkä meidän maalla elävien perheiden on syytä miettiä, mitä asioita haluamme muuttaa ja kuinka paljon. Mielestäni olisi hyvä, jos yhäkin äidit ja isät tuntevat toistensa lapset ja voisin luottaa siihen, että kotiin soitetaan jos ongelmia kylillä kehkeytyy. Tällaiset kansalaisopistojen tapaamiset ja muut kerhot auttavat kaiken muun ohella säilyttämään sen kaltaista maalaiselämän yhteisöllisyyttä, joka aikanaan sai minut ikätovereineen tuntemaan olonsa turvalliseksi. Tätä ennen samoja ovat kokeneet omat vanhempamme ja isovanhempamme ja toivon, että sama jatkuu vielä lapsen lapsen lapsillenikin.

Tämän kirjoituksen myötä tahdon haastaa kaikki vanhemmat johonkin ryhmään tutustumaan oman kylän ihmisiin. On erittäin antoisaa kuulla, mitä naapuriin kuuluu ja jos ei muuta, saa ajan ja kiireisen juoksemisen katkaistua hetkeksi. Kuka ties ryhmästä löytyy tuttuja lapsuuskasvoja!

*Anu*

Kasvatuskipuja

”Mää en tykkää velusta ko sää oot niin tyhymä!” ja släm, makuuhuoneen ovi pamahtaa kiinni. Tiedän, vaikken näekään, että kolmevuotiaani nousee vihaisena keskelle parisänkyä. Oven läpi kuuluu välillä vihaisia tuhinoita ja murahteluja. Minä pötköttelen olohuoneen sohvalla ja jotenkin en voi kuin hymyillä tälle uhmalle.

Mistä meillä nyt tapellaan? Suihkuun menemisestä. Se on myrkkyä ja vaikeaa, molemmille pojille. Eilen illalla meillä oli vieraita ja sovimme, että aamulla sitten kylvetään ja siirretään lauantaisauna sunnuntaiaamulle. Jotenkin on niin helppoa sopia asioita silloin, kun on kivaa, mutta vastuun kantaminen tuottaa monesti tuskaa –niin nytkin.

Suihku odottaa ja Santtua ei huvita yhtään. Minä olen ”tyhymä” ja ärsyttävä kun vaadin lapselta tällaista. Olemme käyneet jo läpi kaikki uhkailun, kiristyksen ja lahjonnan keinot, suihkuun saakka ei vaan olla vielä päästy. =) Joskus tuntuu, että kurin pitäjän roolissa saa käyttää kaiken sen tahdonvoiman, myös sen, mitä ei minuun edes ole syntynyt tähänastisen elämän aikana. Jos antaa liikaa löysää, lapsi tuntuu ottavan itse loputkin ja pian on vaikeaa…

Tänään en aio antaa periksi, suihkuun mennään kyllä. Huomaan vaan, miten äärimmäisen tärkeää on johdonmukaisuus meidän perheessämme. Lapset mittaavat jatkuvasti kykyäni säilyttää sääntöjä ja sopimuksia ja toisaalta jokainen oma virheeni on kirjattu pienen muistiin tarkasti ja ne kaivetaan tarpeen tullen esille. Jos olen itse ottanut löysää sopimusten noudattamisesta, se paljastuu viimeistään tänään, kun vaadin näiltä pieniltä omaa osaa.

En tiedä, millaiseen lokeroon kasvattajana kuulun toimiessani tällä tavoin. On niin monta mielipidettä siitä, miten lasten kanssa tulisi toimia. Joskus on vaikeaa pitää vanhempana itsetuntoaan niin korkealla, että voi luottaa omiin valintoihinsa tässä kaikenlaisten mahdollisuuksien viidakossa. Neuvolassa sanotaan, että äiti ja isä tietävät parhaiten, miten omassa perheessä toimitaan, mutta miten voin varmistaa että lapseni pärjää maailmassa? Jos nyt vaadin oman vastuun kantamista ja johdonmukaisuutta, mitä tapahtuu, kun lapseni lähtee ihmisjoukkoon jossa tätä ei ehkä olekaan tarjolla? Miten muualla tehdään? Olenko ainoa, joka tekee näin ja siten ”huono äiti”?

Ehkä joku minua viisaampi ja kokeneempi osaa vastata tähän ikuisuuskysymykseen, josta aika usein kirjoittelen myös sähköpostia muiden vanhempien kanssa. Kasvattamisesta on saatavilla monenlaista kirjallisuutta ja hyviä vinkkejä. On alan ammattilaisia ja nettisivustoja, jotka neuvovat, miten toimitaan missäkin tilanteessa. Varsinkin ensimmäisen lapsen kohdalla ei ole mikään ihme, jos vanhemmista tuntuu, ettei olla vielä yhtään valmiita lapsen tuloon, niin vaativaa puuhaa se on! Joskus taas tuntuu, että pitäisi käydä joku koulu, eikä sittenkään vielä osaa sitä kaikkea mitä piti. Ei ole olemassa yhtä onnelliseksi ja autuaaksi tekevää teoriaa, on vain tunnistettava omia arvoja ja asenteita ja tehtävä se, minkä omassa sisimmässään tuntee parhaaksi. Enempään ei vanhempi oikeastaan pystykään kuin tekemään parhaansa ja sen pitäisi riittää. Tässä viidakossa myös vanhempien ohjaaminen on vaativaa ja joskus saa todella olla kieli keskellä suuta, mitä ihmettä näihin kysymyksiin voi sanoa?

Vertaistuki on tärkeä ja paljon puhuttu juttu tänä päivänä. Vertaisryhmästä löytyvät vastaukset monesti kysymyksiin. Se helpottaa, kun saa kertoa muille vanhemmille miten huono äiti tai isä on tai miten kauhea ilta viimeviikolla oli. On ihanaa kuulla, ettei ole yksin omine heikkouksineen ja väsyneine hetkineen. Myös muut vanhemmat seikkailevat tässä samassa viidakossa. Vertaisten kanssa voi pohtia ja ihmetellä teorioita ja saada voimaa ja vahvistusta omille valinnoilleen. Vertaisten kanssa voi myös tarkistella yhteisiä suuntaviivoja ja kasvattaa mahdollisuutta, että lapsi löytää samankaltaista ajattelua myös mennessään esimerkiksi kouluun tai muuhun paikkaan, josta löytyy vertaisperheiden lapsia.

Vertaisryhmiä löytyy vanhempainkerhoista, koulujen vanhempainyhdistyksistä tai sellaisen voi perustaa ihan itse. Tarvetta ryhmiin löytyy taatusti, kun vain joku jaksaa olla aktiivinen. Monet tahot ovat kiinnostuneita antamaan tiloja ja rahoitusta tällaisille ryhmille, joten sitäkin kannattaa kysellä. Tällaisen ryhmän etuja on paljon ja niihin osallistuvat ihmiset ovat oman alansa ammattilaisia. Tätä ammattitaitoa kannattaa jakaa ja hyödyntää ja kasvattaa yhteisiä voimavaroja. Vertaisryhmään voi myös kutsua asiantuntijoita kertomaan esimerkiksi kasvattamisesta ja ne voivat siten toimia todella hyvinä oppimisryhminä

Meillä ei tämä kriisi ehtinyt vertaisryhmään saakka tällä kertaa. Makuuhuoneesta kuuluu huutoa, nyt ääni on erilainen. Menen katsomaan ja totean että kiukkuisena Santtu on ahtautunut seisomaan parisängyn ja seinän väliin niin, ettei pääse itse ylös. Poikaa naurattaa ja nostan hänet sieltä pois. Sekunnissa ollaan yhtä nauravaa, potkivaa ja kikattavaa ihmisläjää sängyllä ja viha on tipotiessään. Yhdessä halitellaan hetken aikaa ja huomio kiinnittyy pojan tukkaan. Sinne on hämähäkki kakkinut hiusten sekaan ja nyt suihkuun menokin maistuu taas. Keskustelemalla ja rakkaudella selvittiin tänään. Lopuksi poika ottaa minua kaulasta kiinni ja kiittää: ” Mää tykkään siitä kun sää tykkäät minusta ja mää tykkään sinusta!” Rauha on maassa ja tästä selvittiin eteenpäin. Nyt sitten olisikin aika laittaa ruokaa … =)

*Anu*

Isoja pieniä miehiä

Varhain tänä aamuna soi herätyskello unisella äänellä. Pongahdin ylös ja valmistelin tulevaa päivää. Edessä oli aikainen reissu Ouluun ja tavallista varhaisempi herätys perheen pienimmälle, Santulle. Päivähoitoon piti ehtiä. Santtu on aamu-uninen ja usein kiukkuinen herätessään ja niin kävi tälläkin kertaa.

Aamupissalla iso-pieni 3,5 vuotias huusi naama rutussa “mee pois!” ja tahtoi pissiä rauhassa, kuten on 10 -vuotiaalta isoveljeltään oppinut. Siinä ei auttanut äidin kuin ihmeissään astahtaa askel taaksepäin vessan kynnykseltä, kun pieni pellavapää veti ovea vihaisena kiinni; “mää oon ISO, mää haluan olla rauhassa, mee pois!”…

Mietin ihmeissäni odotellessa oven takana, nytkö se jo alkaa? Isommalla lapsista olen aavistellut selkeitä esimurrosiän oireita koko syksyn ja äidin läheisyys ei tunnu maistuvan enää niin usein, kuin aiemmin, mutta että pienempi perässä! Suuri on isoveljen mahti ja esimerkki, se saa pienen miehen tekemään ihmeitä ja varttumaan yhdessä yössä hurjia harppauksia.

Veljesten ikäero on mielenkiintoista katseltavaa; toinen kipuaa vanhempana olemista ja joskus toivoo pääsevänsä pienen lailla syliin, kun taas toinen huutaa kiukkuisena naama punaisena ja tahtoo jo olla yhtä iso ja ihana kuin veljensä. Lapsen asemassa ei ole helppoa. Aikuisen maailma vaatii monesti niin paljon osaamista ja ymmärtämistä lapsilta ja helposti jää huomaamatta se pieni, joka siellä alla kumminkin on. Lapsi tahtoo olla iso ja osata, mutta samalla ristiriita on suuri, kun sylikin kelpaisi ja toisaalta äidin tai isän jakamaton huomio on vielä elinehto.

On oikeastaan helppoa ymmärtää tätä asiaa, kun seuraa vanhempaa poikaa ikätovereineen. Lapset näyttävät niin aikuisilta ja käyttävät kätevästi monia aikuisille oudompia välineitä. Ei ole yhtään ihme jos joskus unohtuu se pieni joka suurenkin murrosikäisen sisällä on. Puheet ja jutut on aikuisten maailmasta ja monesti lapset yllättävät kypsyydellään ja kyvyllään käsitellä asioita. Aikuisena saa todella miettiä, kuinka paljon lapselleen antaa tietoa ja vastuuta, ei ole lapsen tehtävä arvioida mitä pieni mieli jaksaa kantaa.

Onneksi arkeen mahtuu niitä balanssissa olevia hetkiäkin, iso ja pieni saavat leikkiä yhdessä ja yhteinen sävel löytyy. Milloin rakennetaan majaa olohuoneeseen, milloin leikitään vankilaa. Olen todennut myös aikuisen sisältä löytyvän pikkutytön ja majassa on kivaa jakaa iltapäivän välipala kahden innokkaan lapsen kanssa. Sisäinen lapsi kun ei taida koskaan kuolla kokonaan pois ja on sääli jos lapsi lapsena ei saa olla viaton, pieni ja avuton.

Aikuinen nuori tarvitsee tukea vanhemmiltaan ja joskus vähän vanhempikin. Äidin ja isän rooli on vaativa, vanhemman sydän saa kantaa monta murhetta lasten puolesta. Lapsen tulisi saada olla pieni ja tälle tulisi tarjota mahdollisuuksia siihen vaikka välillä tuntuisikin siltä, että lapsi on “kasvanut yli” tästä vaiheesta. Lapsi tai nuori ei välttämättä osaa tunnistaa sylittelyn tarvetta, vaan se purkautuu ulos vaikkapa kiukutteluna tai riitelynä sisarten kanssa. Äidin ja isän tuki on maailman parasta ja se antaa voimia vielä nuorena aikuisenakin. Perheitä ja vanhempia on syytä tukea. Jokaisella lapsella pitäisi olla mahdollisuus kokea tätä sillä ennemmin tai myöhemmin siihen on tarvetta.

Niin kävi meilläkin tänä aamuna… Tarhan ovella äidin syli kelpasi ja kun taivastelin ääneen pojan isoa kokoa ja hikoilin, tuumaa iso-pieni kolmevuotias:” Äiti, mää oon sinun pieni ja lapsi aina…kyllä sää jaksat pitää sylissä!”

*Anu*

Blogin avaus

Olen Anu Markoff, lapsiasioista kiinnostunut sairaanhoitaja ja yrittäjä. Työskentelen projektipäälikkönä Kempeleessä Parisuhteesta Perheeksi projektissa, mitä toteuttaa Lapsiperheiden etujärjestö ja rahoittajana on RAY. Projekti aloi 2006 syksyllä ja päättyy Joulukussa 2008. Minulla on myös oma yritys, Virna, jonka puitteissa tuotan peruskouluille Roolikartta koulun ja kodin yhteistyölle -nimeä kantavaa palvelua. Se kehitetty erityisesti koulun ja kodin väliseksi työvälineeksi, jonka avulla voidaan nostaa mm. vanhempainiltoihin tärkeitä asioita keskustelunaiheiksi.

Kanssani tälle sivustolle kutsuin kirjoittelemaan Pekka Silvenin. Hänen kanssaan olemme kehittäneet mm. tätä roolikartta palvelua. Alun perin sainkin työvälineet palveluun sekä yhteyden ZEF:iin häneltä ja se tuntui sopivan ajatuksiin sekä arvomaailmaani niin hyvin että nyttemmin, kun palvelua on tuotettu myös käytännössä, innostus tehdä tätä asiaa on ollut suuri. Pekka on myös Kriisiarvioinnin asiantuntija. Hän toteuttaa erityisesti peruskouluille suunniteltua kriisiarviointia.

Viime syksynä koulumaailmaa on järisyttivät Jokelan koulun tapahtumat. Olemme saaneet lukea näistä uutisointia vielä viime aikoinakin. Tapaus oli ennenkuulumaton täällä Suomessa ja se herätti useat tahot miettimään, mitä nyt voisi tehdä?

Viikonlopun IltaSanomista luin artikkelin, jossa puhuttiin lasten väkivallan lisääntyneen peruskouluissa. Ekaluokkalaisen kerrotaan purevan entistä enemmän opettajia ja kahakoita ja pelkotilanteita syntyy useammin kuin aikaisemmin. Artikkelin mukaan Jokelan tapahtumien myötä Opettajaliittoon on tullut paljon puhelinsoittoja ympäri maata opettajilta, jotka ovat kertoneet tämän tyylisistä tapahtumista. Vakavimpia on ollut muissakin kouluissa aseiden käsittelemiseen liittyvät tapaukset sekä opettajien uhkailmeiset. Väkivaltaisuuden ohella myös levottomuus ja ahdistuneisuus ovat nykypäivän lasten ja nuorten ongelmia. Ongelmia on muitakin, mutta nämä ovat olleet viime aikoina paljon esillä.

Mistä ihmeestä tällaiset ilmiöt johtuvat ja miten niitä voidaan korjata/ehkäistä?

Syytä on haettu kiireisestä elämäntyylistä, on puhuttu amerikkalaistumisesta, videopeleistä, televisiosta ja väkivallan ihannoimisesta. Aikaa perheen kesken on vähän ja resurssit tiukalla niin kotona, töissä kuin koulussakin. Kasvatusvastuuta on palloteltu milloin kodin milloin koulun välillä ja vanhemmuuskin tuntuu olevan hukassa. Puhutaan uusavuttomuudesta, uupumuksesta ja ongelmaperheistä. Paljon olisi parannettavaa, mutta mistä aloittaa ja miten tämä toivottomalta tuntuva ongelmavyyhti saadaan purettua?

Nyt on aika istahtaa hetkeksi aloilleen ja tuumata vähän. Uskon, että meillä suomalaisilla on kuitenkin kaikesta huolimatta vielä paljon hyvää perheissämme ja kouluissamme, mitä kannattaa vaalia ja tukea. Positiivisissa asioissa on voimavara vaativampinakin aikoina! Meillä on sisukkuutta ja peräänantamattomuutta jo esi-isiemme veren perintönä. Suomalaiset perinteet ovat yhteisöllisyydessä sekä talkoohengessä ja vaikka elämmekin maailmassa jossa yksilöllisyys on muotia, voimme silti nojata juurillemme tietyissä asioissa.

On aika avata keskustelu ja pohtia yhdessä, mitä asioita olisi tärkeintä tehdä ensiksi. On tärkeää kuulla myös lapsia ja heidän mielipiteitään. Kaikkea ei voi heti muuttaa ja resurssit on järkevää suunnata yhdessä tärkeinä pidettyihin asioihin. Hyvin suunniteltu on jo puoleksi tehty. Kun sen vielä toteuttaa suomalaisella yhteishengellä ja peräänantamattomuudella, ei seurauksena voi olla muuta kuin hyvinvointia!

Toivon, että tämä blogi saa aikaan keskustelua lasten hyvinvoinnista, koulumaailmasta ja perheiden tukemisesta esimerkiksi edellä mainittujen asioiden puitteissa. Toivon myös lukijoilta paljon kommentteja ja kiitän kaikkia kävijöitä jo etukäteen!