Varhain tänä aamuna soi herätyskello unisella äänellä. Pongahdin ylös ja valmistelin tulevaa päivää. Edessä oli aikainen reissu Ouluun ja tavallista varhaisempi herätys perheen pienimmälle, Santulle. Päivähoitoon piti ehtiä. Santtu on aamu-uninen ja usein kiukkuinen herätessään ja niin kävi tälläkin kertaa.
Aamupissalla iso-pieni 3,5 vuotias huusi naama rutussa “mee pois!” ja tahtoi pissiä rauhassa, kuten on 10 -vuotiaalta isoveljeltään oppinut. Siinä ei auttanut äidin kuin ihmeissään astahtaa askel taaksepäin vessan kynnykseltä, kun pieni pellavapää veti ovea vihaisena kiinni; “mää oon ISO, mää haluan olla rauhassa, mee pois!”…
Mietin ihmeissäni odotellessa oven takana, nytkö se jo alkaa? Isommalla lapsista olen aavistellut selkeitä esimurrosiän oireita koko syksyn ja äidin läheisyys ei tunnu maistuvan enää niin usein, kuin aiemmin, mutta että pienempi perässä! Suuri on isoveljen mahti ja esimerkki, se saa pienen miehen tekemään ihmeitä ja varttumaan yhdessä yössä hurjia harppauksia.
Veljesten ikäero on mielenkiintoista katseltavaa; toinen kipuaa vanhempana olemista ja joskus toivoo pääsevänsä pienen lailla syliin, kun taas toinen huutaa kiukkuisena naama punaisena ja tahtoo jo olla yhtä iso ja ihana kuin veljensä. Lapsen asemassa ei ole helppoa. Aikuisen maailma vaatii monesti niin paljon osaamista ja ymmärtämistä lapsilta ja helposti jää huomaamatta se pieni, joka siellä alla kumminkin on. Lapsi tahtoo olla iso ja osata, mutta samalla ristiriita on suuri, kun sylikin kelpaisi ja toisaalta äidin tai isän jakamaton huomio on vielä elinehto.
On oikeastaan helppoa ymmärtää tätä asiaa, kun seuraa vanhempaa poikaa ikätovereineen. Lapset näyttävät niin aikuisilta ja käyttävät kätevästi monia aikuisille oudompia välineitä. Ei ole yhtään ihme jos joskus unohtuu se pieni joka suurenkin murrosikäisen sisällä on. Puheet ja jutut on aikuisten maailmasta ja monesti lapset yllättävät kypsyydellään ja kyvyllään käsitellä asioita. Aikuisena saa todella miettiä, kuinka paljon lapselleen antaa tietoa ja vastuuta, ei ole lapsen tehtävä arvioida mitä pieni mieli jaksaa kantaa.
Onneksi arkeen mahtuu niitä balanssissa olevia hetkiäkin, iso ja pieni saavat leikkiä yhdessä ja yhteinen sävel löytyy. Milloin rakennetaan majaa olohuoneeseen, milloin leikitään vankilaa. Olen todennut myös aikuisen sisältä löytyvän pikkutytön ja majassa on kivaa jakaa iltapäivän välipala kahden innokkaan lapsen kanssa. Sisäinen lapsi kun ei taida koskaan kuolla kokonaan pois ja on sääli jos lapsi lapsena ei saa olla viaton, pieni ja avuton.
Aikuinen nuori tarvitsee tukea vanhemmiltaan ja joskus vähän vanhempikin. Äidin ja isän rooli on vaativa, vanhemman sydän saa kantaa monta murhetta lasten puolesta. Lapsen tulisi saada olla pieni ja tälle tulisi tarjota mahdollisuuksia siihen vaikka välillä tuntuisikin siltä, että lapsi on “kasvanut yli” tästä vaiheesta. Lapsi tai nuori ei välttämättä osaa tunnistaa sylittelyn tarvetta, vaan se purkautuu ulos vaikkapa kiukutteluna tai riitelynä sisarten kanssa. Äidin ja isän tuki on maailman parasta ja se antaa voimia vielä nuorena aikuisenakin. Perheitä ja vanhempia on syytä tukea. Jokaisella lapsella pitäisi olla mahdollisuus kokea tätä sillä ennemmin tai myöhemmin siihen on tarvetta.
Niin kävi meilläkin tänä aamuna… Tarhan ovella äidin syli kelpasi ja kun taivastelin ääneen pojan isoa kokoa ja hikoilin, tuumaa iso-pieni kolmevuotias:” Äiti, mää oon sinun pieni ja lapsi aina…kyllä sää jaksat pitää sylissä!”
*Anu*
