Kun minä olin 11 isäpuoleni päätti ostaa meille poroja. Olen kotoisin Meri-Lapin alueelta ja täällä meillä päin oli siihen aikaan vielä aivan normaalia olla poroisäntänä. Niinpä meille ostettiin poromerkkejä, jokaiselle perheen jäsenelle oma. Itse muistan merkkini ulkoa vieläkin ”Alta vita, vita halki ja kaksi pykälää päällä..” Siitä talvesta lähtien meillä oli aina pihalla poroja. Ensimmäisenä talvena myös minä sain oman hoitoporon, jonka kesytettiin tietysti niin kesyksi, että se tuli jopa syliini makaamaan.
Heti ensimmäisestä talvesta saakka minun tehtäväni oli ruokkia eläimet aamulla. Ennen kuutta nousin ylös ja puin paksun turkishaalarin päälle. Siellä minä 11 -vuotias tytönruipelo kärräsin jäkälää yli 100 -päiselle laumalle ennen kouluauton tuloa. Vein koivuista tehtyjä kerppuja ja heinää poroille aamun pimeinä hetkinä. Muistan vieläkin sen hiljaisuuden ja pimeyden, meillä ei ollut valoja porohaassa. Huusin poroja syömään ja sekunnissa koko ilma oli täynnä yhtä tömisevää ja kumisevaa sorkan kopsetta ja sekaan mahtui kellokkaan römeää kellon ääntä. Heikkohermoiselle olisi tullut kiire alta pois, mutta ei tietysti ylpeälle poroemännälle. Minulla oli toisessa kädessä suuri saavi, jossa oli jäkälää ja toisessa metrinen puupalikka siltä varalta, että joku poroista innostuisi ottamaan sarvikontaktia kanssani. Kouluaamut alkoivat usean talven ajan näin ja yhtä useana iltapäivänä juoksin haalle katsomaan omia kesyjä porojani…
Vielä tänäkin päivänä elävästi on mielessä ne muutamat erityiset eläimet, jotka tielleni sattuivat. Eräs pieni poro tuli sairaaksi ja livahti kerppuvarastoon. Sieltä sen sitten löysin menehtyneenä ja poron vasa kannettiin pois. Toinen taas laitettiin liekaan ja auton rengas painoksi, jottei se olisi päässyt paikaltaan, mutta nuori uros olikin hyvin voimakas ja kiskoi rengasta perässään pitkin pihoja ja mantuja naapureiden iloksi. Kolmas oli niin vihainen, ettei hakaan uskaltanut mennä kukaan muu kuin minä ja isäpuoleni Tapani. Parhaita muistoja on kuitenkin ne hiljaiset hetket, kun kiipesin korkealle kerppuvarastoon koko kasan päälle ja sain istua siellä yksin, aivan rauhassa. Siihen aikaan ei ollut kiire mihinkään. Nykyään ihmettelen monesti, miten aika silloin oikein riittikään!
Kesällä, kun meillä ei ollut poroja, vietimme viikkoja serkkulassa maalla. Päivisin tehtiin seuraavaksi talveksi kerppuja, istutettiin metsää, oltiin heinäpellolla ja tehtiin kaikenlaisia maalaismaisemaan kuuluvia hommia. Joskus joku työ tuntui raskaalta, irvisteltiin, syljettiin ja ähistiin. ”Siitä ne lihakset kasvaa!” Iltaisin ajettiin mopolla ja käytiin tallilla siivoamassa hevosten karsinoita ja vähän joskus ratsastamassa. Naapuriin ostettiin päältä ajettava ruohon leikkuri, jolla ajelimme tietysti myös pitkin kyliä. Olin aika sinnikko siihen aikaan, varmasti joukon pienin ja hintelin, mutta silti aina mukana muiden matkassa ja pippurisella luonteella selvittiin vähän tilanteesta kuin toisestakin…
Tätä jatkui vuosi toisensa perään kunnes sitten säädettiin laki, joka sääteli porojen omistajien määrää ja meiltä porot myytiin sitten pois. Taisi siinä minulle tulla murrosikäkin, enää ei kiinnostanut talli tai heinäpellot. Meillä oli metallihalli, jota siivosin viikoittain. Siellä hallin takana piti opetella tupakointia ja hallin puhelimesta soiteltiin pojille. Pajan miehiltä varastetut sätkät menivät päähän ja paha olo oli, enkä millään tänäkään päivänä ymmärrä, miksi silti väkisin piti tuohon touhuun ryhtyä. Onneksi tavasta pääsi sittemmin irti, joten tätäkin voi nykyään muistella sellaisena nuoruuteen liittyvänä tyhmänä kokeiluna ja kokemuksena.
Tällaisissa maisemissa oli kaikesta huolimatta hyvä varttua. Vaikka lapsuuteeni kuuluukin paljon työtä, oli aika myös perin onnellista. Silloin oli täysin normaalia ajella polkupyörällä 10 km johonkin paikkaan, mihin mieli teki. Se oli vapautta. Kylällä kaikki tunsivat toisensa, lapsista pidettiin huolta. Oli talo tai piha mikä tahansa, aina kaikki saivat tulla ruokapöytään ja taisi joskus juoru kiertääkin, jos jossain talossa tehtiin erityisen hyvää ruokaa. Ihmiset pitivät yhtä ja kaikki kasvattivat toistensa ”kläppejä”. Jos tehtiin piruutta, selkään tuli ainakin sanallisesti ensin kylän naisilta tai isänniltä ja sitten toisen kerran vielä kotona. Muistan vieläkin monta noloa paikkaa, missä kuunneltiin saarnaa korvat punaisena, mutta silloinkaan ei koskaan tarvinnut kyseenalaistaa rakastetuksi tulemista; asiat sovittiin ja paiskattiin kättä päälle ja pian oltiin taas hommissa sulassa sovussa. Silloin vanhemmat eivät aina välttämättä tienneet, missä kuljettiin tai mitä touhuttiin, mutta noina aikoina ei vielä ollut niin väliäkään, sillä saattoi luottaa, että lapset olivat ainakin melkein tallessa ja kylältä kuului viestit kotiin ennen kuin lapset sinne ehtivät, jos jotain pahaa tehtiin.
Tänään elämä on paljon hektisempää. Ihmettelen monesti, miten illat ovat lyhyitä ja aina on aika mennä nukkumaan. Jatkuvasti juostaan yhteen paikkaan ja ennätetään toiseen. Kiirettä ja tekemistä on, vaikka näkyvää tulosta on paljon vähemmän kuin nuoruuteni vuosina. Hiljaista aikaa on myös paljon vähemmän. Puhelin on matkassa joka paikassa ja tietokone auki koko päivän. Jos haluaa olla rauhassa, siihen on otettava erityinen aika. Enää ei istuta hangessa katselemassa eläimiä tai muuten olla omissa oloissaan. Miten samaa aikaa voi olla nyt niin vähän?
Tänään lehdessä oli juttu Meri-Lapin äitiryhmästä, jossa toimin vetäjänä. Ryhmässä on muutamia lapsuuden maisemista tuttuja naisia. Ehkä he muistavatkin porot ja kujeet, joita meillä oli. Näissä ryhmissä on yhä jotain sitä entisaikojen kiireettömyyttä ja naapurin tuntemista, ikään kuin maalaiselämän sydän olisi tiivistynyt kansalaisopiston keskusteluryhmään. Hyvä niin, että jossain saa vielä tavata aidosti samanhenkisiä ja juoruta hetken.
Vaikka kehitys on hyväkin juttu, silti soisin joitain asioita jatkuvan vielä ennallaan. Ehkä meidän maalla elävien perheiden on syytä miettiä, mitä asioita haluamme muuttaa ja kuinka paljon. Mielestäni olisi hyvä, jos yhäkin äidit ja isät tuntevat toistensa lapset ja voisin luottaa siihen, että kotiin soitetaan jos ongelmia kylillä kehkeytyy. Tällaiset kansalaisopistojen tapaamiset ja muut kerhot auttavat kaiken muun ohella säilyttämään sen kaltaista maalaiselämän yhteisöllisyyttä, joka aikanaan sai minut ikätovereineen tuntemaan olonsa turvalliseksi. Tätä ennen samoja ovat kokeneet omat vanhempamme ja isovanhempamme ja toivon, että sama jatkuu vielä lapsen lapsen lapsillenikin.
Tämän kirjoituksen myötä tahdon haastaa kaikki vanhemmat johonkin ryhmään tutustumaan oman kylän ihmisiin. On erittäin antoisaa kuulla, mitä naapuriin kuuluu ja jos ei muuta, saa ajan ja kiireisen juoksemisen katkaistua hetkeksi. Kuka ties ryhmästä löytyy tuttuja lapsuuskasvoja!
*Anu*
