Siivetön lokin poika

Kirjoitan lapsille ja aikuisille satuja ja tämä minusta kosketti aika lähelle myös asioita, jotka liittyvät aiheisiin, joista kirjoitan täällä. Niinpä saattekin tänään sadun! =)

“Olipa kerran lokkiperhe joka asusti meren rannalla. Lokit elivät onnellisina ja ne lentelivät myrskyn seassa ja rakastivat suolan tuoksuista meri-ilmaa. Lokkien pääruokaa oli kalastajilta varastetut kalat ja ne nauttivat syöksyilystä veneiden ympärillä, kun merimiehet palasivat kaukaisilta retkiltään kotisatamaan. Joka kevät lokkiperheeseen kuoriutui uusia poikasia ja joka kesä poikaset opettelivat näitä pitkiä perinteitä, joita lokkiperheellä oli.

Eräänä keväänä siten perheeseen syntyi siivetön lokin poika. Se oli muutenkin melkoinen rääpäle, aivan harmaa ja sulat pörrössä ja kovin heikko. Äitilokki mietti monta unetonta yötä, heittäisikö lokin rääpäleen yli pesän laidan. Se ei kestäisi ulkona pesästään kovinkaan pitkään ja jos ei kylmä ja nälkä sitä korjaisi niin viimeistään rannalla kuljeskelevat pedot sen nappaisivat. Mutta äidin sydän oli liian lämmin ja sen sisin tunsi liikaa halua huolehtia pienestä siivettömästä pojastaan, joten äiti ei hennonnut muuta, kuin antaa paljon rakkautta ja kantaa huolta kahta huolellisemmin heiveröisestä jälkikasvustaan.

Kesän mittaan lokkipoika varttui ja tuli yhä voimakkaammaksi. Se oli onnellinen ja iloinen lintu ja sen sisarukset rakastivat sitä suuresti. Lokki oli aivan kuten toisetkin, paitsi silloin, kun muut opettelivat lentämään. Silloin rampa lokkiparka joutui kyhjöttämään pesässään odottelemassa muiden paluuta seikkailuistaan. Noina aikoina äitilokki oli kovin huolissaan siivettömästä lokista, mutta silti jaksoi kannustaa myös rampaa poikaansa. Pojasta huolehtiminen oli muutoinkin kovin raskasta. Muut lokit osasivat jo hankkia ruokansa miltei itse lentelemällä kalastajien veneiden yllä, mutta tälle yhdelle kaikki täytyi kantaa pesään.

Sitten tuli aika, jolloin lokkien oli määrä muuttaa pois kotipesästä. Muut lokit lensivät vahvoilla siiven iskuilla taivaan tuuliin, kun taas siivetön lokinpoika kapusi pitkän ja vaivalloisen matkan alas pesäpuusta ja lähti kävellä tepsuttamaan pitkin maan pintaa. Kaikki lokit suuntasivat matkansa kohti kalastajien aluksia, sillä siellä oli myös kalaa.

Siivetön lokki kävellä tepsutti kohti meren suolaista tuoksua. Se ei kykenisi milloinkaan lentämään myrskyn halki taikka leijailemaan tuulen vietävänä, mutta se tunsi, että rannassa oli myös sille jotain. Se ei osannut pelätä petoja, ei liioin tiennyt mitä odottaa sillä kotipesästä ei näkynyt aivan merelle saakka.

Viimein lokin poika pääsikin perille ja näki suuren valkean laivan ja sen miehistön. Se tunsi kovaa vetoa laivaa kohtaan, aivan kuin joku olisi kutsunut sitä kohti. Se katseli ihmeissään suuta laivaa ja mastoja jotka heiluivat kesäisessä tuulessa. Se ei ollut milloinkaan nähnyt mitään niin suurta ja kaunista ja villi kaipaus nousi sen sisimmästä. Kuin varkain se lähestyi laivaa, se nousi laivan laskuportaillekin ja kurkotti kaulaansa nähdäkseen paremmin kannelle…

Merimiehet hämmästyivät siivetöntä lokkia ja ajattelivat sen tuovan onnea laivaan. Merimiehet kun ovat monesti hyvin taikauskoisia. He päättivät ottaa lokinpojan elätikseen. Laivassa oli todella kiltti kapteeni joka nosti lokin laivan kannelle. Se sai ison kasan kalaa ja mukavan paikan tähystyskannelta. Se ottettiin heti mukaan miehistöön ja siitä päivästä lähtien se sai halkoa nokallaan merituulia laivan keulassa laivan kiitäessä tyrskyjen halki ja se sai syödä niin paljon kalaa, kuin ikinä jaksoi.

Lokki opetteli tähystelemään omalta paikaltaan taivaan rantaan. Se istui kopissaan ja huuteli kimeitä huutoja miehistölle. Siivetön lokki olikin hyvin tarkkanäköinen ja se ohjasi miehistöt monista karikoista turvallisille vesille.

Monessa satamassa ihmeteltiin laivan erikoisen hyvää tuuria erillaisissa keleissä ja silloin miehistö näytti ihmisille siivetöntä lokkia, joka istui tavallisella paikallaan tähystyskannella. Ihmiset ihastelivat sitä ja kaikki, jotka sen näkivät uskoivat sen olevan jollain lailla aivan erityinen.

Siivetön lokki oli kaikesta kovin mielissään. Se näki elämää enemmän kuin lokit yleensä näkevät. Mutta vaikka he matkasivat maailmalla ja kaikki oli kovin suurta ja kaunista, seilasi valkoinen laiva kotisatamaan aina välillä. Ja siivetön lokki kapusi aina kotipesäänsä ja kertoili sisarilleen ja äidilleen ja isälleen hurjia seikkailutarinoita ja asioita kaukaisista satamista joissa se oli käynyt.

Äiti-lokki oli kovin ylpeä pojastaan ja kiitollinen siitä, että oli jaksanut vaikeiden aikojen ylitse silloin, kun poikanen oli vielä sangen rääpäle ja lähes elinkelvoton. Eipä hän silloin ollut osannut aavistaakaan, että juuri siivetön lintu kaikista muista olisi se, joka pääsisi maailmassa kaikista pisimmälle.”

*Anu*

Kahen puolen puuta juoksee…

Kun minä olin 11 isäpuoleni päätti ostaa meille poroja. Olen kotoisin Meri-Lapin alueelta ja täällä meillä päin oli siihen aikaan vielä aivan normaalia olla poroisäntänä. Niinpä meille ostettiin poromerkkejä, jokaiselle perheen jäsenelle oma. Itse muistan merkkini ulkoa vieläkin ”Alta vita, vita halki ja kaksi pykälää päällä..” Siitä talvesta lähtien meillä oli aina pihalla poroja. Ensimmäisenä talvena myös minä sain oman hoitoporon, jonka kesytettiin tietysti niin kesyksi, että se tuli jopa syliini makaamaan.

Heti ensimmäisestä talvesta saakka minun tehtäväni oli ruokkia eläimet aamulla. Ennen kuutta nousin ylös ja puin paksun turkishaalarin päälle. Siellä minä 11 -vuotias tytönruipelo kärräsin jäkälää yli 100 -päiselle laumalle ennen kouluauton tuloa. Vein koivuista tehtyjä kerppuja ja heinää poroille aamun pimeinä hetkinä. Muistan vieläkin sen hiljaisuuden ja pimeyden, meillä ei ollut valoja porohaassa. Huusin poroja syömään ja sekunnissa koko ilma oli täynnä yhtä tömisevää ja kumisevaa sorkan kopsetta ja sekaan mahtui kellokkaan römeää kellon ääntä. Heikkohermoiselle olisi tullut kiire alta pois, mutta ei tietysti ylpeälle poroemännälle. Minulla oli toisessa kädessä suuri saavi, jossa oli jäkälää ja toisessa metrinen puupalikka siltä varalta, että joku poroista innostuisi ottamaan sarvikontaktia kanssani. Kouluaamut alkoivat usean talven ajan näin ja yhtä useana iltapäivänä juoksin haalle katsomaan omia kesyjä porojani…

Vielä tänäkin päivänä elävästi on mielessä ne muutamat erityiset eläimet, jotka tielleni sattuivat. Eräs pieni poro tuli sairaaksi ja livahti kerppuvarastoon. Sieltä sen sitten löysin menehtyneenä ja poron vasa kannettiin pois. Toinen taas laitettiin liekaan ja auton rengas painoksi, jottei se olisi päässyt paikaltaan, mutta nuori uros olikin hyvin voimakas ja kiskoi rengasta perässään pitkin pihoja ja mantuja naapureiden iloksi. Kolmas oli niin vihainen, ettei hakaan uskaltanut mennä kukaan muu kuin minä ja isäpuoleni Tapani. Parhaita muistoja on kuitenkin ne hiljaiset hetket, kun kiipesin korkealle kerppuvarastoon koko kasan päälle ja sain istua siellä yksin, aivan rauhassa. Siihen aikaan ei ollut kiire mihinkään. Nykyään ihmettelen monesti, miten aika silloin oikein riittikään!

Kesällä, kun meillä ei ollut poroja, vietimme viikkoja serkkulassa maalla. Päivisin tehtiin seuraavaksi talveksi kerppuja, istutettiin metsää, oltiin heinäpellolla ja tehtiin kaikenlaisia maalaismaisemaan kuuluvia hommia. Joskus joku työ tuntui raskaalta, irvisteltiin, syljettiin ja ähistiin. ”Siitä ne lihakset kasvaa!” Iltaisin ajettiin mopolla ja käytiin tallilla siivoamassa hevosten karsinoita ja vähän joskus ratsastamassa. Naapuriin ostettiin päältä ajettava ruohon leikkuri, jolla ajelimme tietysti myös pitkin kyliä. Olin aika sinnikko siihen aikaan, varmasti joukon pienin ja hintelin, mutta silti aina mukana muiden matkassa ja pippurisella luonteella selvittiin vähän tilanteesta kuin toisestakin…

Tätä jatkui vuosi toisensa perään kunnes sitten säädettiin laki, joka sääteli porojen omistajien määrää ja meiltä porot myytiin sitten pois. Taisi siinä minulle tulla murrosikäkin, enää ei kiinnostanut talli tai heinäpellot. Meillä oli metallihalli, jota siivosin viikoittain. Siellä hallin takana piti opetella tupakointia ja hallin puhelimesta soiteltiin pojille. Pajan miehiltä varastetut sätkät menivät päähän ja paha olo oli, enkä millään tänäkään päivänä ymmärrä, miksi silti väkisin piti tuohon touhuun ryhtyä. Onneksi tavasta pääsi sittemmin irti, joten tätäkin voi nykyään muistella sellaisena nuoruuteen liittyvänä tyhmänä kokeiluna ja kokemuksena.

Tällaisissa maisemissa oli kaikesta huolimatta hyvä varttua. Vaikka lapsuuteeni kuuluukin paljon työtä, oli aika myös perin onnellista. Silloin oli täysin normaalia ajella polkupyörällä 10 km johonkin paikkaan, mihin mieli teki. Se oli vapautta. Kylällä kaikki tunsivat toisensa, lapsista pidettiin huolta. Oli talo tai piha mikä tahansa, aina kaikki saivat tulla ruokapöytään ja taisi joskus juoru kiertääkin, jos jossain talossa tehtiin erityisen hyvää ruokaa. Ihmiset pitivät yhtä ja kaikki kasvattivat toistensa ”kläppejä”. Jos tehtiin piruutta, selkään tuli ainakin sanallisesti ensin kylän naisilta tai isänniltä ja sitten toisen kerran vielä kotona. Muistan vieläkin monta noloa paikkaa, missä kuunneltiin saarnaa korvat punaisena, mutta silloinkaan ei koskaan tarvinnut kyseenalaistaa rakastetuksi tulemista; asiat sovittiin ja paiskattiin kättä päälle ja pian oltiin taas hommissa sulassa sovussa. Silloin vanhemmat eivät aina välttämättä tienneet, missä kuljettiin tai mitä touhuttiin, mutta noina aikoina ei vielä ollut niin väliäkään, sillä saattoi luottaa, että lapset olivat ainakin melkein tallessa ja kylältä kuului viestit kotiin ennen kuin lapset sinne ehtivät, jos jotain pahaa tehtiin.

Tänään elämä on paljon hektisempää. Ihmettelen monesti, miten illat ovat lyhyitä ja aina on aika mennä nukkumaan. Jatkuvasti juostaan yhteen paikkaan ja ennätetään toiseen. Kiirettä ja tekemistä on, vaikka näkyvää tulosta on paljon vähemmän kuin nuoruuteni vuosina. Hiljaista aikaa on myös paljon vähemmän. Puhelin on matkassa joka paikassa ja tietokone auki koko päivän. Jos haluaa olla rauhassa, siihen on otettava erityinen aika. Enää ei istuta hangessa katselemassa eläimiä tai muuten olla omissa oloissaan. Miten samaa aikaa voi olla nyt niin vähän?

Tänään lehdessä oli juttu Meri-Lapin äitiryhmästä, jossa toimin vetäjänä. Ryhmässä on muutamia lapsuuden maisemista tuttuja naisia. Ehkä he muistavatkin porot ja kujeet, joita meillä oli. Näissä ryhmissä on yhä jotain sitä entisaikojen kiireettömyyttä ja naapurin tuntemista, ikään kuin maalaiselämän sydän olisi tiivistynyt kansalaisopiston keskusteluryhmään. Hyvä niin, että jossain saa vielä tavata aidosti samanhenkisiä ja juoruta hetken.

Vaikka kehitys on hyväkin juttu, silti soisin joitain asioita jatkuvan vielä ennallaan. Ehkä meidän maalla elävien perheiden on syytä miettiä, mitä asioita haluamme muuttaa ja kuinka paljon. Mielestäni olisi hyvä, jos yhäkin äidit ja isät tuntevat toistensa lapset ja voisin luottaa siihen, että kotiin soitetaan jos ongelmia kylillä kehkeytyy. Tällaiset kansalaisopistojen tapaamiset ja muut kerhot auttavat kaiken muun ohella säilyttämään sen kaltaista maalaiselämän yhteisöllisyyttä, joka aikanaan sai minut ikätovereineen tuntemaan olonsa turvalliseksi. Tätä ennen samoja ovat kokeneet omat vanhempamme ja isovanhempamme ja toivon, että sama jatkuu vielä lapsen lapsen lapsillenikin.

Tämän kirjoituksen myötä tahdon haastaa kaikki vanhemmat johonkin ryhmään tutustumaan oman kylän ihmisiin. On erittäin antoisaa kuulla, mitä naapuriin kuuluu ja jos ei muuta, saa ajan ja kiireisen juoksemisen katkaistua hetkeksi. Kuka ties ryhmästä löytyy tuttuja lapsuuskasvoja!

*Anu*