Yhteisollinenhyvinvointi’s Weblog

tammikuu 20, 2008

Kasvatuskipuja

Aihe: Kasvatuksesta — Yhteisollinen hyvinvointi @ 2:01 ip

”Mää en tykkää velusta ko sää oot niin tyhymä!” ja släm, makuuhuoneen ovi pamahtaa kiinni. Tiedän, vaikken näekään, että kolmevuotiaani nousee vihaisena keskelle parisänkyä. Oven läpi kuuluu välillä vihaisia tuhinoita ja murahteluja. Minä pötköttelen olohuoneen sohvalla ja jotenkin en voi kuin hymyillä tälle uhmalle.

Mistä meillä nyt tapellaan? Suihkuun menemisestä. Se on myrkkyä ja vaikeaa, molemmille pojille. Eilen illalla meillä oli vieraita ja sovimme, että aamulla sitten kylvetään ja siirretään lauantaisauna sunnuntaiaamulle. Jotenkin on niin helppoa sopia asioita silloin, kun on kivaa, mutta vastuun kantaminen tuottaa monesti tuskaa –niin nytkin.

Suihku odottaa ja Santtua ei huvita yhtään. Minä olen ”tyhymä” ja ärsyttävä kun vaadin lapselta tällaista. Olemme käyneet jo läpi kaikki uhkailun, kiristyksen ja lahjonnan keinot, suihkuun saakka ei vaan olla vielä päästy. =) Joskus tuntuu, että kurin pitäjän roolissa saa käyttää kaiken sen tahdonvoiman, myös sen, mitä ei minuun edes ole syntynyt tähänastisen elämän aikana. Jos antaa liikaa löysää, lapsi tuntuu ottavan itse loputkin ja pian on vaikeaa…

Tänään en aio antaa periksi, suihkuun mennään kyllä. Huomaan vaan, miten äärimmäisen tärkeää on johdonmukaisuus meidän perheessämme. Lapset mittaavat jatkuvasti kykyäni säilyttää sääntöjä ja sopimuksia ja toisaalta jokainen oma virheeni on kirjattu pienen muistiin tarkasti ja ne kaivetaan tarpeen tullen esille. Jos olen itse ottanut löysää sopimusten noudattamisesta, se paljastuu viimeistään tänään, kun vaadin näiltä pieniltä omaa osaa.

En tiedä, millaiseen lokeroon kasvattajana kuulun toimiessani tällä tavoin. On niin monta mielipidettä siitä, miten lasten kanssa tulisi toimia. Joskus on vaikeaa pitää vanhempana itsetuntoaan niin korkealla, että voi luottaa omiin valintoihinsa tässä kaikenlaisten mahdollisuuksien viidakossa. Neuvolassa sanotaan, että äiti ja isä tietävät parhaiten, miten omassa perheessä toimitaan, mutta miten voin varmistaa että lapseni pärjää maailmassa? Jos nyt vaadin oman vastuun kantamista ja johdonmukaisuutta, mitä tapahtuu, kun lapseni lähtee ihmisjoukkoon jossa tätä ei ehkä olekaan tarjolla? Miten muualla tehdään? Olenko ainoa, joka tekee näin ja siten ”huono äiti”?

Ehkä joku minua viisaampi ja kokeneempi osaa vastata tähän ikuisuuskysymykseen, josta aika usein kirjoittelen myös sähköpostia muiden vanhempien kanssa. Kasvattamisesta on saatavilla monenlaista kirjallisuutta ja hyviä vinkkejä. On alan ammattilaisia ja nettisivustoja, jotka neuvovat, miten toimitaan missäkin tilanteessa. Varsinkin ensimmäisen lapsen kohdalla ei ole mikään ihme, jos vanhemmista tuntuu, ettei olla vielä yhtään valmiita lapsen tuloon, niin vaativaa puuhaa se on! Joskus taas tuntuu, että pitäisi käydä joku koulu, eikä sittenkään vielä osaa sitä kaikkea mitä piti. Ei ole olemassa yhtä onnelliseksi ja autuaaksi tekevää teoriaa, on vain tunnistettava omia arvoja ja asenteita ja tehtävä se, minkä omassa sisimmässään tuntee parhaaksi. Enempään ei vanhempi oikeastaan pystykään kuin tekemään parhaansa ja sen pitäisi riittää. Tässä viidakossa myös vanhempien ohjaaminen on vaativaa ja joskus saa todella olla kieli keskellä suuta, mitä ihmettä näihin kysymyksiin voi sanoa?

Vertaistuki on tärkeä ja paljon puhuttu juttu tänä päivänä. Vertaisryhmästä löytyvät vastaukset monesti kysymyksiin. Se helpottaa, kun saa kertoa muille vanhemmille miten huono äiti tai isä on tai miten kauhea ilta viimeviikolla oli. On ihanaa kuulla, ettei ole yksin omine heikkouksineen ja väsyneine hetkineen. Myös muut vanhemmat seikkailevat tässä samassa viidakossa. Vertaisten kanssa voi pohtia ja ihmetellä teorioita ja saada voimaa ja vahvistusta omille valinnoilleen. Vertaisten kanssa voi myös tarkistella yhteisiä suuntaviivoja ja kasvattaa mahdollisuutta, että lapsi löytää samankaltaista ajattelua myös mennessään esimerkiksi kouluun tai muuhun paikkaan, josta löytyy vertaisperheiden lapsia.

Vertaisryhmiä löytyy vanhempainkerhoista, koulujen vanhempainyhdistyksistä tai sellaisen voi perustaa ihan itse. Tarvetta ryhmiin löytyy taatusti, kun vain joku jaksaa olla aktiivinen. Monet tahot ovat kiinnostuneita antamaan tiloja ja rahoitusta tällaisille ryhmille, joten sitäkin kannattaa kysellä. Tällaisen ryhmän etuja on paljon ja niihin osallistuvat ihmiset ovat oman alansa ammattilaisia. Tätä ammattitaitoa kannattaa jakaa ja hyödyntää ja kasvattaa yhteisiä voimavaroja. Vertaisryhmään voi myös kutsua asiantuntijoita kertomaan esimerkiksi kasvattamisesta ja ne voivat siten toimia todella hyvinä oppimisryhminä


Meillä ei tämä kriisi ehtinyt vertaisryhmään saakka tällä kertaa. Makuuhuoneesta kuuluu huutoa, nyt ääni on erilainen. Menen katsomaan ja totean että kiukkuisena Santtu on ahtautunut seisomaan parisängyn ja seinän väliin niin, ettei pääse itse ylös. Poikaa naurattaa ja nostan hänet sieltä pois. Sekunnissa ollaan yhtä nauravaa, potkivaa ja kikattavaa ihmisläjää sängyllä ja viha on tipotiessään. Yhdessä halitellaan hetken aikaa ja huomio kiinnittyy pojan tukkaan. Sinne on hämähäkki kakkinut hiusten sekaan ja nyt suihkuun menokin maistuu taas. Keskustelemalla ja rakkaudella selvittiin tänään. Lopuksi poika ottaa minua kaulasta kiinni ja kiittää: ” Mää tykkään siitä kun sää tykkäät minusta ja mää tykkään sinusta!” Rauha on maassa ja tästä selvittiin eteenpäin. Nyt sitten olisikin aika laittaa ruokaa … =)

*Anu*

tammikuu 15, 2008

Isoja pieniä miehiä

Aihe: Kasvatuksesta — Yhteisollinen hyvinvointi @ 2:37 ip

Varhain tänä aamuna soi herätyskello unisella äänellä. Pongahdin ylös ja valmistelin tulevaa päivää. Edessä oli aikainen reissu Ouluun ja tavallista varhaisempi herätys perheen pienimmälle, Santulle. Päivähoitoon piti ehtiä. Santtu on aamu-uninen ja usein kiukkuinen herätessään ja niin kävi tälläkin kertaa.

Aamupissalla iso-pieni 3,5 vuotias huusi naama rutussa “mee pois!” ja tahtoi pissiä rauhassa, kuten on 10 -vuotiaalta isoveljeltään oppinut. Siinä ei auttanut äidin kuin ihmeissään astahtaa askel taaksepäin vessan kynnykseltä, kun pieni pellavapää veti ovea vihaisena kiinni; “mää oon ISO, mää haluan olla rauhassa, mee pois!”…

Mietin ihmeissäni odotellessa oven takana, nytkö se jo alkaa? Isommalla lapsista olen aavistellut selkeitä esimurrosiän oireita koko syksyn ja äidin läheisyys ei tunnu maistuvan enää niin usein, kuin aiemmin, mutta että pienempi perässä! Suuri on isoveljen mahti ja esimerkki, se saa pienen miehen tekemään ihmeitä ja varttumaan yhdessä yössä hurjia harppauksia.

Veljesten ikäero on mielenkiintoista katseltavaa; toinen kipuaa vanhempana olemista ja joskus toivoo pääsevänsä pienen lailla syliin, kun taas toinen huutaa kiukkuisena naama punaisena ja tahtoo jo olla yhtä iso ja ihana kuin veljensä. Lapsen asemassa ei ole helppoa. Aikuisen maailma vaatii monesti niin paljon osaamista ja ymmärtämistä lapsilta ja helposti jää huomaamatta se pieni, joka siellä alla kumminkin on. Lapsi tahtoo olla iso ja osata, mutta samalla ristiriita on suuri, kun sylikin kelpaisi ja toisaalta äidin tai isän jakamaton huomio on vielä elinehto.

On oikeastaan helppoa ymmärtää tätä asiaa, kun seuraa vanhempaa poikaa ikätovereineen. Lapset näyttävät niin aikuisilta ja käyttävät kätevästi monia aikuisille oudompia välineitä. Ei ole yhtään ihme jos joskus unohtuu se pieni joka suurenkin murrosikäisen sisällä on. Puheet ja jutut on aikuisten maailmasta ja monesti lapset yllättävät kypsyydellään ja kyvyllään käsitellä asioita. Aikuisena saa todella miettiä, kuinka paljon lapselleen antaa tietoa ja vastuuta, ei ole lapsen tehtävä arvioida mitä pieni mieli jaksaa kantaa.

Onneksi arkeen mahtuu niitä balanssissa olevia hetkiäkin, iso ja pieni saavat leikkiä yhdessä ja yhteinen sävel löytyy. Milloin rakennetaan majaa olohuoneeseen, milloin leikitään vankilaa. Olen todennut myös aikuisen sisältä löytyvän pikkutytön ja majassa on kivaa jakaa iltapäivän välipala kahden innokkaan lapsen kanssa. Sisäinen lapsi kun ei taida koskaan kuolla kokonaan pois ja on sääli jos lapsi lapsena ei saa olla viaton, pieni ja avuton.

Aikuinen nuori tarvitsee tukea vanhemmiltaan ja joskus vähän vanhempikin. Äidin ja isän rooli on vaativa, vanhemman sydän saa kantaa monta murhetta lasten puolesta. Lapsen tulisi saada olla pieni ja tälle tulisi tarjota mahdollisuuksia siihen vaikka välillä tuntuisikin siltä, että lapsi on “kasvanut yli” tästä vaiheesta. Lapsi tai nuori ei välttämättä osaa tunnistaa sylittelyn tarvetta, vaan se purkautuu ulos vaikkapa kiukutteluna tai riitelynä sisarten kanssa. Äidin ja isän tuki on maailman parasta ja se antaa voimia vielä nuorena aikuisenakin. Perheitä ja vanhempia on syytä tukea. Jokaisella lapsella pitäisi olla mahdollisuus kokea tätä sillä ennemmin tai myöhemmin siihen on tarvetta.

Niin kävi meilläkin tänä aamuna… Tarhan ovella äidin syli kelpasi ja kun taivastelin ääneen pojan isoa kokoa ja hikoilin, tuumaa iso-pieni kolmevuotias:” Äiti, mää oon sinun pieni ja lapsi aina…kyllä sää jaksat pitää sylissä!”

*Anu*

Bloggaa WordPress.comissa.